Puola on paska maa, mut se on kyllä ihan oma vika

Kisat tuli käytyä. Eipä niistä nyt kauheesti kerrottavaa tuleville sukupolville ainakaan omalta osalta jäänyt. Kerrataanpa kuitenkin.
Sunnuntaina siis aamulento Varsovaan. En muuten tiedä mikä siinä on, mut oli jotenkin ahdistavaa olla Finnairin lennolla. Ei nimittäin tuu mieleen, koska oisin viimeksi lentänyt sinivalkoisella. Jotenkin outoa vaan ku se lentohenkilökunta oli suomalainen, ja tuli jopa ikäänkuin lomalentofiilis kun kapteeni selittää suomeksi kajareista.
Perillä Varsovassa homma toimi aika nopsaan ja paikalliset, joilta pakut oli vuokrattu, oli vastassa ja mentiin autoille. No tais vastata Transporterit keskitasoa Puolan autokannan kunnon suhteen. Onneksi olin niin välkky, et ehdin toisen pakun etupenkille. Sai edes puhalluksen matkan ajaksi. Muu porukka sitten hikoili enemmän tai vähemmän takapenkeillä. Toisekseen satuin vielä istumaan paremmin hevosvoimansa säilyttääneeseen yksilöön, joten ei tarvinnut jokaisessa ohituksessa pelätä, vaikka eipä tämäkään auto mikään turbokone ollut. Suurimman jännityksen matkan ajaksi kuitenkin aiheutti tieto, että paku ja kärry, joissa oli tulossa pyörät, ovat tulossa jossainpäin Puolaa eivätkä välttämättä ihan priimakunnossa. Oli nimittäin yöllä katkennut aisa kärrystä ja se oli käynyt lannoittamassa puolalaista peltoa muutamilla valikoiduilla varustekasseilla. Päästiin sitten jopa perille ja onneksi myös pyöräkuljetus oli perillä samaan aikaan. Myös omat pyörät oli vahingoittumattomia, joten ei niitäkään joutunut fiksaamaan enää sunnuntai-illan puhteeksi. Majoitusmökit oli ihan ok, joskin ilmanvaihto ei toiminut ollenkaan eli aamuisin ilma oli aika sakea ja kostea. Toinen erikoinen asia oli, että meidät (Saarelan Samuli, Wikin Toni, Pensaan Mika ja mä) oli ikäänkuin eristetty ihan leirintäalueen nurkkaan, kun muilla oli mökit keskiaukion reunoilla.
Ruokaakin siellä sai seisovasta pöydästä kolme kertaa päivässä ja se oli jopa erittäin syötävää, joten ei sen osalta valittamista. Tankattua tuli viikon puoliväliin asti varmaan yli tarpeenkin.
Seuraavaksi saapuikin maanantai. Ohjelmassa aamupäivällä hieman mallisuunnistusta ja muuta säätöä ja iltapäivästä eteenpäin valmistautumista sprinttiin ja itse kisa. Hieman oli jännitystä ilmassa, kun eipä tollaisia kaupunkisprinttejä Suomessa kauheesti muuten kuin jalalla tuu treenattua, ei oo nimittäin edes sprinttejä kisakalenterissa kuin yksi. Pakkohan siinä oli vain luottaa omaan taitopuoleen. Kisa tiivistettynä menikin paremmin kuin odotin. Ei isoja virheitä, raakaa toteuttamista ja hieman jopa runttauksen poikasta varmoissa paikoissa. Riittihän tuo 14. sijaan, mutta olisi tuo voinut paremminkin mennä. Tietääpähän ainakin ensi vuotta varten muistaa kiertää kaikki Artsin järkkämät sprinttitreenit, vaikka olisivatkin juosten.
Palautuminen laitettiin saman tien käyntiin, koska tiistaiaamupäivällä oli jo keskimatka. Kuviot keskimatkalta tiivistetysti seuraavat: tuntui, ettei se viimeinen vauhti kytkeydy millään päälle (tätä siis 80% ajasta) ja suunnistaminenkin tuntui hapuilevalta eli ei mitään isoja virheitä edelleenkään, mutta sujuvuus kadoksissa. No maalissa sijoitus 24., joten ei täysin tyytymätön voi olla ensimmäiseen varsinaiseen kisaan. Tässä vaiheessa näytti vielä hyvältä ajatellen 1-joukkueen paikkaa.
Siirrytään tiistaihin ja pitkänmatkan karsintaan. Kisa lähti ihan vauhdikkaasti käyntiin, kun samalla minuutilla lähti Foliforov eli ajettiin kimpassa pari ekaa kilometriä (tosi pitkä eka väli!). Sitten tuli vastaan Pohjasvuon Pasi rengasrikkoineen, joten viskasin tarvikenipusta sisäkumin Pasille. Loppuvälillä tulikin sitten hieman pummia, kun ei tarttunut kiinni siihen suunnistukseen heti pysähdyksen jälkeen. Onneksi kakkoselle oli ajoväli, joten takaisin suunnistusajatteluun ja sitä toteuttaen radan 7. nopeimpana jatkoon. Ihan tyytyväinen olin edelleen kisoihin.
Illalla vierailu Olsztynin "parhaassa" pyöräliikkeissä eli joku perhanan eräliikehän se oli. Onneksi osasivat siellä edes neuvoa siihen toiseksi parhaaseen. Illalla yksi olut välipäivää vasten! No olishan niitä pitänyt vetää aika paljon enemmän, jos olisi tiennyt ennustaa loppuviikon vireen. Ei olisi pieni krapula siinä jamassa haitannut mitään. Välipäivä siis kului aamupäivästä hieman mallisuunnistamalla ja iltapäivästä kuskiksi/oppaaksi Olsztyniin toiselle porukalle. Takaisin autoillessa sisäelimet alkoivat osoittaa ensimmäisiä vastarinnan merkkejä. Ripulihan siitä alkoi. Päivällisellä käväisin vähän tökkimässä ruokaa haarukalla, kun ei tuntunut uppoavan mikään. Nesteet tuli aika vilkkaasti elimistön läpi, joten niidenkin avulla tankkaaminen oli vaikeaa. Iski muuten pahimman päänsäryn vuosiin vielä kaupanpäällisiksi. "Kielletyt aineet ja menetelmät urheilussa 2008" -vihkosesta selvisi myös, että ainut lääke ko. vaivaan joka oli mukana oli lääkeoopiumi. Teki muuten mieli siinä vaiheessa ottaa sitä lääkettä, mutta sitä olisi saattanut katua seuraavat 2 vuotta. Tästä seurasi se, että luovutin seuraavan yön aikana suurimman osan suolistossani liikkuvista nesteistä puolalaisen viemäriverkon haltuun. Olipahan muuten helvetin mukava herätä virkeänä pitkänmatkan finaaliin. Siinä vaiheessa elättelin vielä toivoa, että tauti menee ohi ja viestissä ollaan taas entistä ehommassa kunnossa. No eipä oltu. Pitkämatka meni täysin penkin alle. Viikon isoimmat pummit viikon hitaimpaan vauhtiin oli perkeleen huono yhdistelmä. Kisan jälkeen kiinnosti enää nukkuminen. Tässä vaiheessa oli myös syömisessä se vaihe, että vaikka mitään en ollut syönyt niin eipä ollut nälkäkään, joten ruoan joutui lähes tunkemaan nielusta alas. Napsahti sitten 2-joukkueen avausosuus. Sopi mulle, onpahan nopeampaa sekin ohi. Ei se kyllä liian nopeasti silti ohi ollut, mutta minkäs itselleen voit. Jos ei ole energiaa lihaksilla asti, niin ei se pyöräkään kauhean rivakasti liiku. Taidettiin sentään Espanja voittaa joukkueena.
Viikon olisi pitänyt huipentua bankettiin, nyt se hyytyi täysin ennenkuin pääsi edes vauhtiin. Olin ihan jääpuikkona, ei saanut juotua olutta, paska olo siis fyysisesti että henkisesti. Hytisin peittojenkin alla varmaan puoli tuntia ennen kuin sai nukuttua.
Onneksi lähdettiin paikan päältä aika nopsaan eli jotain 4 jälkeen herätys ja ennen viittä lähdettiin ajaan Varsovaan. Autossa oli tällä kertaa miellyttävämpi olla. Tuntui muuten myös, että ripulikin alkais olemaan voitettu kanta. Lento Varsova-Helsinki jollain pirun retrokoneella. Tuli vaan mieleen, että jos Finnair aikoo rakentaa positiivista ja luotettavaa imagoa, ei varmaan kannattais maalata koneita jonkun 50-lukulaisen näköiseksi. Samalla laillahan sekin sitten laskeutui Helsinkiin eli kuskista oli kiinni (tais pikkuisen naispilottia jännittää ku ei ihan priimaa tullut siitäkään). Kentällä kiva yllätys, cargoukot on idiootteja eli Kaisun laukku oli ainut, joka ei meidän porukasta mahtunut ekaan kuljetukseen eli odotettiin sit sitäkin vissiin 45 min. Marika onneksi ajoi vauhdikkaasti Tampereelle, joten Kaisulla jäi 5 min aikaa nousta junaan (ehti se). Kotimatkalla ruokaa Hesestä, ei todellakaan ollut onnistunut valinta, ripuli palas vielä yhdeksi vuorokaudeksi ilmoittamaan itsestään. Ja sitten olikin jo arki ja luentoja.
Kisoista yleisarvosanaksi 7+, kyllähän ne jotain paikkaa nuo sprintti ja keskimatkakin, mut yleisesti ottaen alakanttiinhan ne kisat meni. Siitä plussa et välineongelmia ei osunut omalle kohdalle.